Uusia vanhoja töitä

Ravintola-alan jälkeen olen ollut kovinkin tuuliajolla töiden suhteen. En oikein tiedä mitä haluan ja mitä kohden kahlata. Koronan takia kesän ravintolahommat jäivät täysin jäihin ja piti pysähtyä ja oppia olemaan. Olen ollut nyt kotihoidossa, vuodeosastolla, koululla sekä nyt päiväkohdilla. Kaikissa on pääosin ollut kivaa ja mielenkiintoista mutta mikä on se täysin oma juttu... en tiedä. Pitkän kaljan kanniskelun jälkeen tuntuu, että työstä on tullut jotenkin vakavaa. Oikeasti ihmiselämiä koskettavaa. Sitä Aikuisten työtä. Leikkiaika on loppu. Ehkä siitä syystä olen kokenut syvää kaipuuta siihen ainaiseen kiireeseen ja ei niin vakavaan hommaan, missä ei tarvitse olla vakava. Täytyy vaan tietää mitä tarjoilee ja kenelle. Osata antaa vaihtorahat, kiitos, ole hyvä ja maistuuko. Pitää osata pitää asiakaspalveluhymy päällä, "ota, anna oikealta, tarjoa aina vasemmalta", "jos ei ole muuta tekemistä, niin aina voi siivota". Ja ei - ei nykyinen työkään ole vakavaa puurtamista mutta siellä on silti se pedagoginen missio takana. Ja samaan aikaan jokin sisäinen kunnianhimo huutelee taustalla lähtemään opiskelemaan lisää ja lisää.
Kiirekin on erilaista nykyään. On töitä mitä pitää tehdä mutta milloin. Miten organisoida työnsä, missä vaiheessa voi istuutua konehommiin, kun koko ajan pitää olla läsnä. Ravintolakiire on jotenkin enemmän yhteen päivään sidottua. Avaa ovet, juokse kun on asiakkaita, sulje ovet, siivoa ja päivä on paketissa. Tehtävät tehdään työvuoron aikana. Nyt on kasa töitä, joita pitää saada tehtyä. Mielellään ennemmin kuin myöhemmin. En osaa ottaa sitä aikaa oikein mistään. Huomaan lipsuvani osissa jutuissa kotihommiin.
Pikkuhiljaa ma-pe-töistä on tullut ihan normaalia. Vannoin olevani henkeen ja vereen vuorotyöntekijä - erityisesti iltavuorolainen. Nyt selviän nippanappa hengissä aamukuuden vuoroista enkä hämmästele vapaita viikonloppuja. Pilkin sohvalla jo iltakymmeneltä enkä edes muista koska viimeksi olisin nähnyt pilkun... saati koska olisin ollut paikassa missä pilkkuja vilkutellaan. Lapsiperheen rytmi on pakkosyötetty minuun.
Huomaan ajautuvani usein ensi vuoteen. Tekisikö tätä toisen vuoden, tekisikö jotain muuta? Mitä muuta? Introverttinä ihmisenä välillä ihmetyttää miksi kummassa olen taas töissä ihmisten parissa. Alku on aina niin raskasta, voimia vievää. Uusia ihmisiä ja uusia asioita. Nyt alkaa kahden kuukauden jälkeen jo helpottaa, lapsista on tullut jo tuttuja. Aikuisissa riittää vielä työsarkaa. Niissä aikuisissa, jotka eivät juttele humalassa höpöhöpöjä ja kysele viidettä kertaa samaa asiaa.